Minulle sanottiin eilen, että minusta pitäisi tehdä Sanojan vaimo ja hän veisi minut Sinne Maalle, jolla on niin hauska nimikin. Että veisi sinne äitille näytille. Ja se oli suuri kunnianosoitus ja suuri kunnia. Minulle siis. Ja minä meinasin ihan pakahtua. Ei sillä väliä, vaikka olisi sanonut vain hetken huumassa eikä oikeasti tarkoittanut, mutta se tuntui kivalta, että sydän meinasi pakahtua. Että joku niin minustakin ajattelisi.

Toisella puolella tietä oli lukiolaispoikia pelaamassa sählyä parkkipaikalla. Kävelin siitä ohi hameessa ja risaisessa t-paidassa, joillaista en ikinä pidä ja ilman rintaliivejä ja jalassani Tommy Hilfigerin ruskeat suosikkisandaalini, jotka hiersivät ensimmäisen keväisen käytön jälkeen verisen jäljen jalkapöytääni. Ja pojat pysäyttivät pelinsä ja hipsutin eteenpäin minkä ehdin, koska minulla on bad skinday ja pojat laskivat mailat maahan ja kuulin, kun joku sanoi, että pitäisikö pistää pallo toiselle puolelle katua.   

Pitää kai nauttia kaikesta saamastaan huomiosta vielä. Ei niitä päiviä välttämätt ole montaa edessä.

Toisina päivinä tekee mieli niin että. Niin kuin tänään. Jos tässä kaupungissa olisi miesilotalo, niin käyttäisin. Olisin kanta-asiakas ja kymmenennen kerran saisi ilmaiseksi. Sitoutumatonta seksiä miesten kanssa, joilla ei ole nimeä. Tai no, nainenkin olisi käynyt tänään, helpostikin, mutten oikein syty niihin lyhyisiin ja tummiin.

Tänään ei olisi kyllä ollut rahaa maksaa. Tai vähän käteistä, mutta tarvitsen ne muihin juttuihin. Jos olisin ensin saanut ja sitten sanonut, ettei ole, niin millä ne olisivat orgasmini pois ottaneet. Heh. Muiluttaneet tai jotain.

Saahan sitä ilmaiseksikin kuulemma. Siis seksiä ilman tunteita tai parisuhdetta. En oikein usko siihen.

Olen niin ihana.

Päivät liitävät eteenpäin hieman liiankin kovaa. Monesti päivä on jo vaihtunut toiseen pikkutunneille, enkä ole ehtinyt vielä mitään.  Hyvähän se olisi, Sakra tulee kahden viikon päästä, ja se on mahtavaa, mutta on paljon tehtävää ennen sitä, mistä mikään ei liity Sakraan. Voisi nyt hieman hiljentää.  Olen saanut paljon paskaa käteen (mikä ihana sanonta), mutta jostain syytä en ole masentunut mistään siitä. En ole edes ottanut opikseni. Kohauttanut vaan olkapäitäni ja jatkanut porskuttamista eteenpäin.

Minulla voisi oikeasti olla ihana ja kiva elämä, mutta ajattelin näin, pää alaspäin, on sitä “haastetta” mitä aina joka työstä haetaan.

As if.

Sakra soittaa mulle Joutsenlaulua ja tiskaa. Alex on hiljaa. Ehkä järkytyksessään, ehkä murtuneita unelmiaan. Oliko sillä niitä? Minulta valuvat kyyneleet kaulalle asti sen vuoksi, etten halua Alexia. En halua. En ikinä enkä missään olosuhteissa. Tai no, jos olisin 10 vuotta nuorempi ja 10 senttiä lyhyempi. Turha jossitella mahdottomia. Ja Sakra taas. Mitä vahvuutta olisikaan kääntyä pois, ja sanoa, että en, en sinuakaan. Kun se tietää, miten paljon olen halunnut. Minun suklaani. Haluan, mutten silti ota, palaakaan.

Olin torstain ja perjantain sairaslomalla hirvittävän flunssan vuoksi. Oisin voinut esittää tyypillistä superihmisopettajaa ja selviytyä torstaiaamun 4 oppitunnista, mutten näe mitään järkeä tartuttaa 15 muuta ihmistä samalla kun itselläni on huono olo. Kävin koululla antamassa tehtäviä ja pahoittelin, etten keksinyt mitään tapaa ilmoittaa tuntien peruuntumisesta aiemmin. Joka tapauksessa ääneni lähti totaalisesti puolen päivän jälkeen, vaikken ollut edes puhunut paljoa. Eilinen oli yhtä helvettiä. Nukahtelen vähän väliä pelkästä sohvalla makaamisen rasituksesta. Isäni haki Naomin ja Neiti Etsivän luokseen. Kannettavan laturini sanoi sopimuksensa irti eilen ja jouduin hoippumaan kauppaan ja köyhtymään 78 euroa, joka on ihan kiskurihinta ja lisäksi nuo laturit tuntuvat kestävän vain vuoden.

Särkylääkkeet ovat loppu ja pidän kylmäkallea otsallani. Voimat eivät tosiaankaan riitä tallustamaan parinsadan metrin matkaa apteekkiin. Kolmen vuoden asumisen jälkeen tässä kaupungissa en tunne edelleenkään ketään niin hyvin tai kukaan ei välitä minusta niin paljoa, että voisin soittaa kellekään, että joku toisi särkylääkettä. Anoppiehdokkaani ehkä, mutta sitä varten pitäisi siivota– Joten ei.

Puhuin viime yönä 4 asti Alexin kanssa, ja sitten Alex kävi sängylle pitkäkseen ja nukkui siinä, ja minä kävin hänen viereensä, ja ihmettelin, että nukkuuko kukaan niin hiljaa. Ihmettelin koko yön. Jalkopäässä kellon numerot vilistivät eteenpäin ja valvoin. “Onko vaikeaa saada unta vieraassa paikassa?” Ei. Muutenhan en nukkuisi ikinä. Sinun vieressäsi, ihmeellistä. Enkä kehdannut nukahtaa, koska tiedän, että kuorsaan. Alex kysyy koko ajan kesästä, ja kyselee. Minä sanoisin, että kesä alkaa toukokuun alussa, siinä, missä me lopumme.

Minä olen saanut ylennyksen joka tapauksessa. Ylennyksen siihen, missä puhutaan perheestä ja ollaan tunteellisia ja saadaan nukkua vieressä. Mutta en siihen, että minua pidetään kainalossa koko yö ja silitellään tukkaa. Ehkä se ei ole Alexin tyylistä. Siihenkin voisi tottua. Vieressänukkumiseen ja makusi mukaisesti liian pieniin pippeleihin voi tottua. Hän oli sentään ottanut tyttöystävänsä valokuvat pois yöpöydältään. Mietin, että milloin sanon. Vai sanonko itse, annanko huomata ja tietää itse (enkä pääse kontrolloimaan järkytystä).

Tiedän, että Alex ajattelee minua tänään. Ja että sanoo tyttöystävälleen, miten paljon rakastaa. Niin kuin minäkin Sakraa. Voi helvetti.

Minulla on silmää, mutta taiteellisen silmäni ja käteni toteutuksen koordinaatio eivät pelaa yksi yhteen. Minulla on paljon ideoita, joita en kuitenkaan itse osaa toteuttaa. Voisin kuvitella olevani jonkun muusa tai taiteellinen administraattori!  Omistan normipokkarin ja saattaisin ehkä pitää valokuvauksesta, jos olisi kunnon kamera, vaikka monet valokuvaajat sanovat, että saa pokkarillakin hyviä kuvia, se vain vaatii enemmän vaivaa.

Eräänä päivänä istuin bussissa, ja kun se kääntyi vihdoin kaupungin pääkadulle, ja pysähtyi vähäksi aikaa punaisiin valoihin, niin kadun toisen puolen bussipysäkillä oli outo värinäytelmä. Ensimmäisellä naisella oli kaulassaan vaaleanpunainen huivi, joka oli solmittu oikein pöyhkeäksi. Tämän vieressä seisoi yläasteikäinen tyttö, jolla oli muuten tummat vaatteet, mutta hänen toppatakkinsa edessä meni vaaleanpunaiset viivat ja olisin voinut vannoa, että vaaleanpunaisen sävy oli samaa kun naisen kaulaliinassa. Mutta heidän takanaan, bussikatoksen penkillä, istui tyttö hieman kumarassa nojaten kyynärpäillä polviinsa ja hänen käsissään oli rutistettu jonkin vaateliikkeen muovikassi, joka oli edelleen samaa vaaleanpunaista sävyä. Tässä vaiheessa kaivoin jo kännykkää takin taskusta, kunnes tajusin, että toppatakkitytön vieressä seisoi vielä toinen tyttö, jolla oli samaa vaaleanpunaista hansikkaissaan. Sitten bussi meni jo eteenpäin, enkä saanut kuvaani. Ehkä se ei ollut samaa vaaleanpunaista, mutta se olisi voinut olla. Haluaisin sellaisen valokuvan, joko oikean tai lavastetun, vaaleanpunaisella tai jollakin toisella värillä.

Toinen kuva oli edelleen istuessani bussissa, tosin toisella kertaa. Busseista näkee jotekin paljon enemmän ja siellä on vain aikaa tarkkailla ympäristöään ja ja näkee kaiken vain niin eri kulmasta kuin henkilöautosta tai kävellen. Bussi ajoi lievää alamäkeä, vastapäisellä kaistalla on siinä kohdassa hyvin hyvin loivaa alamäkeä ja sitten sellainen hyvin huomaamaton notkaus ylöspäin.  Siksi ehkä näinkin, mitä näin. Näin liikennevälineitä kaikissa mahdollisissa variaatioissaan. Kaistalla tuli vastaan kadunlakaisuauto ja pieni sähköauto rinnakkain ja henkilöauto heti niiden takana, ja lähes sommitelmamaisesti kauempana tulivat kuorma-auto ja bussi. Liikennevaloissa seisoi postin polkupyörä, lastenvaunuja työntävä äiti ja rullatuolissa istuva mies. Tätä riemastuttavaa näkyä kesti vain muutaman sekunnin ja tunsin ihan oikeata haikeutta, koska tiesin, että näky oli vain sille hetkelle, vain minun silmilleni ja olisi turha edes yrittää järjestää sellaista uudelleen, saati selittää sitä kenellekään, ja saadaksen sellaisen valokuvan, pitäisi istua viikkotolkulla bussissa juuri siinä kohdassa tukkimassa kokonaista autokaistaa kaupungin keskustassa.

Yritän muistaa ottaa kameran mukaan jokaiselle bussimatkalleni.

Enhän mä voi olla näin tunnollinen – lomalla kipeänä! Heräsin siihen, että poskiin koskee. Nyt on flunssainen olo ja joudun niistämään koko ajan. Mistä tämäkin tuli yön aikana? Meinasin lähteä kävelylenkille heti noustuani, mutten löytänyt mun ainoita juoksuhousuja mistään. Kaivelin pyykkivuorta jonkun aikaa ja vaatekaappejakin, mutta ne ovat kadonneet johonkin. Mun nahkasohvat ovat muuten metkat kapistukset – niiden selkänojan ja istunosan välissä on sellainen rako, joka helposti imee kaiken kaukosäätimistä ja kännyköistä lähtien, ja se musta aukko on tosiaan imenyt kokonaisia suuria vaatekappaleitakin. Usein, jos jotain ei löydy millään, niin se on melko varmasti sohvan välissä. Mutta niitä housuja ei ole edes siellä. Pitää nyt hieman tässä siivoilla, jos housut sattuisivat eteen ja jos nuhainen olokin johtuisi vain enemmän pölystä kuin itse taudista.

Täytyy myöntää, että mulla on pienoinen, keväinen sisustusvimma, vaikken mikään koti-ihminen olekaan. Minuun eivät pure vaatetuksen tai sisustamisenkaan suhteen mitkään muoti-ilmiöt (vaikka niitä onkin kiva katsella ja ihastella), ja vaikka purisikin, niin huomaan aina, että pidän eniten tummasta ruskeasta jykevyydestä ja vaaleasta ilmavuudesta, ja niiden läheisyydessä viihdyn parhaiten.

Olen ostellut koreja ja laatikoita kaappeihin, jotta saisin niitä hieman parempaan järjestykseen, ja olen kantanut säälittä sekä omia että lasten vaatteita UFF:n laatikkoon 4 pussillisen verran. Osa vaatteista voisi mennä kirpputorille, sillä niissä olisi ihan rahaakin kiinni, mutta sinne niiden kuskaaminen ja kirppispöydän siistinä pito olisi niin suuri vaiva, etten tiedä, jaksanko alkaa siihen. Vaikkakin kirppis, johon ne voisi viedä, on ihan muutaman sadan metrin päässä. Onhan se kiva, jos sieltä muutaan euron saisi, mutta toisaalta, aina kun siihen olen ryhtynyt, niin olen vannonnut, ettei koskaan enää! Eilen ostin keittiön pöydälle “jännänruskean” pöytäliinan ja vaaleita pellavaisia keittiöpyyhkeitä. Uusi sohva on nyt pakko saada ja pian! Haluan sen sohvan heti enkä odottaa viikkotolkulla! Verhoja en aio vaihtaa tai uusia, koska ne on ostettu tai ommeltu viime keväänä ja pidän niistä todella paljon. Mitään muuta suurempaa ei tarvitse hankkia (okei, sänky, mutta se ostetaan seuraavasta lottovoitosta) vaan pieniä juttuja; kuten näkymättömiä “säilytysratkaisuja” ja läjä kukkien suojaruukkuja.

Viiden minuutin päästä käyn 23 – kohtaisen to do – listani kimppuun. Jos en vain anna tälle olotilalle periksi, niin ehkä se menee ohi!

Teoriassahan tällä hetkellä olen Coloradossa laskettelemassa. Käytännössä uuden työpaikkani sisäänajaja “unohti”, että tarvitsen palkkaakin. “Ihan niin kuin normaalisti hei ihmiset tarvitsevat palkkaa ja sillai.” Mutta palkkahan ei tullut silloin kun olisin Coloradon varannut. Sakra, the moneyman, sanoi, että kylläpä sä nyt siten elät kädestä suuhun. Suutuin siitä. Normaalisti mä pystyn irrottamaan sen tonnin, mikä tohonkin ois mennyt, ihan tuosta noin vaan, mutta sitten kun tulee tätä takapakkia, niin on vaan pakko varmistaa. Ei mulla sentään niin suuria määriä irrotettavia rahoja ole. Toki luotollakin voi elää, mutta mun itsekuri on rahojen suhteen niin huono, että tiedän kohta olevani todella syvässä paskassa raha-asioiden kanssa. Toki siellä olisi ollut hauska viilettää, mutta en tiedä (tai tiedän) mitä on se hauskuus, kun jossakin vatsanpohjassa kalvaa huoli raha-asioista.

No voinhan sanoa, että kyllä vituttaa. Ois vaan paljon siistimpää olla siellä. Sitäpaitsi nyt olisi ollut niin hyvä sauma, koska mulla ei olisi ollut edes hirveästi tuntejakaan. Ei olisi tarvinnut siirrellä, peruuttaa ja hankkia sijaisia. Mutta käyhän se näinkin. Tein itselleni lukujärjestyksen tekemättömiä hommia ja  5 päivälle pääsiäistä on varattu 62 tuntia töitä. Tosin tätä 1/5 päivää on mennyt jo tovi (heräsin juuri, tänään ei ollut tunteja joten valvoin 4 asti aamulla) ja voihan olla, että hieno lukujärjestykseni kossahtaa jo alkuunsa.

Neiti Etsivä ja Naomi lähtevät mummoloihin sunnuntaihin asti ja sekin vituttaa. Olivat menneet sopimaan, ja minä sanoin, että olisi kivaa, kun oltaisiin kotona kaikki ja oltaisiin vaan. Ensin sanoin, että perukaa se, sanotte, että ette te ole tulossa, mutta sitten mummolat olivat jo hankkineet kaikenlaisia pääsiäishömpötyksiä. Hömpötykset painavat enemmän kuin rauhallinen seura mun kanssa! Olkoon. Minä en mene sinne. En kestä hössötystä ylipäätään ja sitten, jos on lomaa ja hössötystä, niin se ei todellakaan ole lomaa. Minä menen ainoastaan jos on “pakollisia” perhejuhlia, joita kestän vaikka pää alaspäin hirressä.  Minulla on “ihan hyvät” suhteet äitiini, mutta jostain syystä arvomaailmamme ja käsityksemme mukavasta yhdessäolosta ei vaan enää kohtaa. Kai äitiä vaan pitäisi kestää ja olla kiitollinen ja plaa plaa, mutta en kyllä sitten tajua sitäkään, että minun pitäisi olla jotakin muuta kuin mitä olen ja niellä niin paljon asioita, joita en hyväksy, joista en nauti ja joita en vain kestä. Aivan liian paljon saavat kaikki äidit anteeksi vain siksi, että ovat lastensa äitejä. Että kun kerran se on sun mutsis niin deal with it. Lapset menettävät kaikki muut “ihmisarvonsa” suhteessa äitiinsä. 

Ei mua sureta edes etukäteen, jos samalla tavalla käy mun lasten kanssa. En tosiaan toivo, että kummastakaan tulisi samanlaisia kuin minä.  Meillä on nyt vielä läheiset välit (tietenkin on) ja kaikki mitä sanon ja teen ja olen on tosi ihanaa ja cool ainakin vielä päin naamaa.  Ja tietenkin kaikki voi muuttua murrosiän myötä. Mutta niistä mä en huoli. En liikaa etukäteen. Eiköhän tässäkin hetkessä ole tarpeeksi.

Olen ollut hereillä tätä päivää jo 35 minuuttia ja ehtinyt jo ajatellakin kahdesti. Ensinnäkin sitä, että niin kauan, kun ihmisen pitää pitää blogia niistä epäkohdista, mitä kohtaa työssään joka päivä, ja kirjoittaa niistä Aasiakas – sivustolle, niin kauan hän on väärässä työssä. Niin kauan kuin minun pitää kirjoittaa (olemattomalle) Aasiakaspalveljasivustolle, niin kauan tiedän, että sellainen kauppa, josta minun pitää kirjoittaa sinne, on väärä paikka minulle.

Sitten ajattelin niin, että kumma, etteivät matkalaukut kestä. Okei, ehkä kaksi vuotta sitten keväällä ostettu matkalaukku on nähnyt määrällisesti matkojensa määrän, mutta kai matkalaukut on silti ainakin suunniteltu kestämään hieman kauemmin, maksavathan ne kuitenkin aika paljon. Nyt tuossa nököttää suurin ja kallein matkalaukkuni edelliseltä matkaltani melkein tyhjänä, ja vasta nyt huomasin, että siitä on toinen pyörä irronnut. Sen kangaspinta on myös paitsi täynnä mustia viiruja, niin se on myös repeillyt monesta kohdasta. Kaikki vetoketjutkaan eivät toimi kunnolla. Ne rikkoutuvat aina jo melkein ensimmäisellä kerralla. Toisenlaiset lukkomekanismit menevät silti vielä helpommin rikki, ja niiden korjaaminen hätätilassa (=matkan päällä) on paljon vaikeampaa. Saan tuosta matkalaukusta ehkä hyvän talvivaatteiden säilytyslaatikon, mutta siinä kaikki. Matkoille se ei enää lähde. Pyörän puuttuminen riittää siihen.

Pitää siis lähteä piakkoin matkalaukkuostoksille. Sellaista muovipintaista en ota, ensimmäisen reissunsa jälkeen sellainen on jo nähnyt matkansa. Periaatteessa matkalaukun ulkonäöllä ei pitäisi olla väliä, mutta sillä on pikkuriikkisen. Katsoin juuri alumiinisia  – ne olisivat tyylikkäitä, mutta niiden hinta on 500 €! Sillä hinnalla ostan matkalaukun vasta siinä vaiheessa kun rahaa on niin paljon, etten tosiaan keksi enää mitään muuta käyttöä 500 eurolle!

Nyt lähden koulutukseen koko päiväksi, jotta minusta tulisi parempi ihminen. Turalu! PS. On ihanaa pitkästä aikaa haluta ostaa jotakin.