Puhelinnumero 210 – senttiseltä metsänpeikolta; puhelinnumero minua kuskanneelta taksikuskilta; yksi veljellinen poskisuudelma niin pehmeillä huulilla että se oli aivan liian eroottista; yksi lupaus sormuksesta; yksi tunnustus siitä, että joku on halunnut minut 3 vuotta; yksi helvetillinen krapula. Mitään niistä en pyytänyt, kaikki tuotiin suoraan eteen. Selkeitä kevään merkkejä?
Aihe: Uncategorized
Katsoin eilistä Sillä siisti – ohjelmaa, ja se oksetti mua niin paljon se 9 lapsen huusholli, että sanoin, että tänään pidetään kunnon siivous. Vaikka meidän koti on hyvin kaukana siitä. Joten matot menivät ulos tuulettumaan ja lattiat saivat pyyhintää; eteisen vaatekaappi tyhjeni paksuimmista talvivaatteista ja roskia vietiin. Purin olohuoneen tv-tason, joka on sitä samaa sarjaa kuin niin moni muukin täällä – jonkun vanha! Voi allergia! Mulle aina tungetaan kaikki vanhat huonekalut, auta armias jos olen vahingossa maininnut, että pitää ostaa sitä ja sitä, niin saan kuulla, että “älä osta sitä, me ollaan ostamassa uusi niin saat meidän vanhan”. Onneksi tänne ei ole tullut mitään “uutta vanhaa” aikoihin, koska olen ollut tiukkana . Mulla ei ole mitään vastaan vanhoja ja käytettyjä huonekaluja, mutta haluan itse valita, mitä tänne otan. Ärsyttää, että olen ollut niin “hyväsydäminen”, etten sano, että joo, tuo sohva on aina ollut tosi hirveä ja mäkään en sitä halua.
Sitten tylytin vielä naapurin pentuja, jotka olivat rompanneet ihan varmaan oikealla kakalla kuorrutetuilla kengillään käytävän ihan täyteen mutaisia kengänjälkiä meidän käytävän eteen. Niitä metsästettiin puhelimella ja ovelta käytiin ja lopulta, kun tyypit löytyivät, niin kuitenkin se oli niiden äiti, joka lattian siivosi. Ärsytti. Tiedän, että muutama minuutti lisää, niin talonmies olisi ollut aukomassa päätään meidän oven takana, että ne on Neiti Etsivän ja Naomin tekemiä jälkiä.
Olen silti tänään hyvällä tuulella. Tekisi mieli pitkästä aikaa paikallisiin kierrätyskeskuksiin illalla, mutten saa seuraa mistään. Katsellaan silti.
Imuri on vielä keskellä eteistä ja kaikki on hieman vaiheessa. Puhti loppuu kesken–
Okei, ihmisen ongelmat voivat olla suurempiakin kuin Facebook ja siellä tapahtuvat asiat. Onneksi saan valittaa tänne, koska tämä on mun blogini. Mutta siis: suurta ärsytystä viime aikoina on aiheuttanut se, että mitä tahansa mä laitan sinne FB:n statuspäivitykseen, mitä tahansa, niin aina sama lapsuuden perhetuttu kommentoi niihin. Ihan joka helvetin päivä. Ihan mihin vaan mitä olen laittanut. Mun statuspäivityksistä on tullu sen statuspäivityksiä. Ja jos en laita mitään pariin päivään, niin se laittaa edelliseen statukseen, että miksen mä päivitä mitään. Mä en voi poista asitä tyyppiä, koska se on samassa työpaikassa, vaikka ollaankin eri rakennuksissa enkä oikein voi poistaa siltä oikeutta kommentoidakaan. Jaa miksen voi? Koska olen suunnitellut, että yritän saada jalkaa ovenväliin myös siihen rakennukseen ja suhteita pitää olla. Ja koska se vois nyt vaan ihmetellä. Siksi oon miettinyt koko helvetin profiilin poistamista. Mistä tuollaisiakin voi ennustaa? Että jossain vaiheessa alkaa vituttaa joku tyyppi. Eikä se ole edes kai kenenkään muun ongelma kuin mun oma. Plus se, että olen pitänyt statuspäivityksiäni jossain vaiheessa eräänlaisena taidemuotona ja itseni ilmaisun lähteenä, mutta–
Harmi sinällään, koska ko. paikka on ollut mulle kuitenkin hyödyllinen. Oon ettinyt sitä kautta vapaa-ehtoisia (maksun saavia) kavereitani joihinkin työprojekteihin, ja toisaalta sitten oon myös saanut työprojekteja sitä kautta. Puhumattakaan monesta yöpaikasta ja kahviseurasta vieraassa kaupungissa.
Ilmeisesti kaikki on siis päällisin puolin hyvin, kun ongelmat ovat tätä luokkaa.
Aihe: Kuolemansyntini
Alex flirttaili mulle tänään koko päivän. Niin paljon, että pikkuhousuttomuuteni kostui, ja kuvittelin, en ole varma, että olisin kastellut Yläkerran tuolin. Jotain sotkua siinä oli, enkä ole varma, onko se musta vai kenestä mutta mä siinä aina istun. Aika meni jotenkin siivillä, ja Alex sanoi, että aikoo tehdä mulle jotain tänään, ja mä sanoin, että mun bussi lähtee 16.15. Mä huomasin varttia vaille, että Alex lähtee tohkeissaan pois, ja sitten mä ajattelen, että sinne se meni, ettei se sit ehtinytkään. Mut mä lähdin muutaman minuutin perään ja mua huvitti se, että Alex odottaa kerrosta alempana ihan tohkeissaan ja tuhisee, että miksen mä voi tulla, se on odottanut jo vaikka kuinka kauan. Sitten vaan kipkip tossua toisen eteen ja ollaan perillä 15:57, sängyn vieren herätyskello näyttää 16:01 kun lopetetaan. Sillä on tyttöystävän kuva kehyksissä sängyn vieressä. Molemmat nauretaan. Pari minuuttia myöhemmin mä olen jo hississä kaikki vaatteet päällä. Toivottavasti Alexilla on käytetty olo. Mä laitoin sille viestin perään, että se oli hyvä – just niin kuin piti.
Neljä asiaa, mitkä mua huolettaa Alexin suhteen: se, että se olisi tullut käymään täällä ja että se oli hengaillut tuossa nurkilla eräänä päivänä; se, että se sanoi, että se ei halua jättää tätä nyt kokematta, koska se voisi katua sitä sitten jälkeenpäin; se, että se puhuu ensi kesästä, vaikka olen sanonut, että olen Sakran kanssa ja ennen kaikkea se, että se haluaa mun kanssa sänkyyn.
Kaikki tuo vaikka se on juuri viettänyt ihanan romanttisen viikonlopun tyttöystävänsä kanssa.
Minä olen huono riitelemään. Riita tyhmästä, pienestäkin asiasta, niin ajattelen, että jätän tämän suhteen tähän. Ainut tapa lohduttautua riidan aiheuttamasta pahasta mielestä löytyy aina niistä ajatuksista, mitä teen sitten, kun olen vapaa tästä typerästä suhteesta. Minä suutun nopeasti ja lepyn nopeasti, jos lopetetaan samassa tilassa ja ajassa, mutta sitä en kestä, että joku lähtee karkuun. Minua ei niin lähdetä. Sitten heittelen perään polttopullot ja saat uida joen yli jos haluat palata – sillat on poltettu. Kestän kyllä kriisejä, ja toimin hätätilanteissa kylmän rauhallisesti, mutta omia tunteitani en kestä.
Pistän Skypen online statuksen näkymättömiin. Kärsiköön siellä. Hänen valonsa palaa kirkkaan vihreänä. Minulla valuu kyyneleet kaulalle asti.
Tänään minua kehuttiin töissä maasta taivaaseen, joten leijailin koko iltapäivän. Olen kuullut, että minua koskeva sähköposti on lähetetty potentiaalisille yhteistyökavereilleni ja että se sähköposti on sisältänyt pelkkiä hyviä asioita, ja jossa on ylistetty minun tietojani ja taitojani. Olen edelleenkin monessa työpaikassa (joita vaihdan kuin sukkia, tietenkin, tai sitten niitä on vain monta) nuorin, se babyface, jota aina luullaan ensi opiskelijaksi. Se on siinä ja siinä rajalla, että haittaako se mua vai pitäisikö olla imarreltu. Rajan yli mennessäni olen tietenkin imarreltu. Nuorimmat ennen minua taitavat olla 10 – 12 vuotta vanhempia. Toki onhan maikkoja, jotka ovat minua nuorempia, paljonkin, mutta noissa piireissä nyt vaan jotenkin vähemmän.
Olen kadottanut nimilappuni jonnekin. Pesin sen jo varmuuden vuoksi kerran pesukoneessakin. Minusta tuntuu oudolta pitää sitä. Aivan niin kuin aurinkolaseja. En osaa katsoa aurinkolasien läpi. Kehykset häiritsevät. Tai finni nenässä. Tuntuu, että näkee sen koko ajan ja silmät menee kieroon, kun jotenkin se on jatkuvasti näkökentän rajoilla. Nimilapun kanssa tulee sellainen olo, että vahtaisin rintojani koko ajan.
Tunneilla oli ihan selkeät perjantaifiilikset. Vai miten, jos tunnin sanavarastoon kuuluu sanat kivekset, fetissi, yläosattomat… ja kaikki nauroivat ihan kippurassa niin kuin pikkulapset. Minun suustani ne eivät tulleet, naisten suista kylläkin. Asialinjoilla tosin oltiin, eli ihan aiheessa..
Palauduin toki pilvistäni. Iltapäiväunet ja sitten pää aivan sekaisin. Neiti Etsivä keitti makaronia ja jauhelihaa. Naomi selostaa koko ajan, miten hänellä on maailman tylsin päivä ja olisi mukavaa käydä kaupungilla pyörimässä. Naomi ei ole koskaan ennen sanonut niin. Naomi täytti 9 tällä viikolla ja on nyt yhtäkkiä niin isoa tyttöä. Sanoin, että eikö se olisi noloa, äidin kanssa.
“Ei, se olisi just siistiä. On mulla rahaakin.”
Aihe: Etäsuhde
Tänään kokkailin Sakran kanssa, vaikka meillä on välillämme 8000 kilometriä. Kamerat päälle Skypessä, sovimme etukäteen, mitä ruokaa teemme ja miten teemme sitä. Minulle liian myöhäistä illallista ja Sakralle lounasta. Minä tein ensin, ja nostin välillä pannua tai lautasta ja näytin lähemmin kameraan. Meillä oli samat mausteetkin – ostimme ne oikeasti yhdessä 3 viikkoa sitten. Meikkasin varta vasten, ja harjasin hiukset. Kuvailin pannulta tulevaa tuoksua ja myöhemmin valmiin ruuan makua. Söimme yhdessä ihan niin kuin aina kun olemme yhdessä, vastakkain ja keskustelimme ruuasta ja siitä päivästä ja edellisestä ja uutisista ja kaikesta. En pystynyt koskettamaan, mutta rapsutin sormella näyttöä. Jälkiruuaksi Sakra otti suklaakeksiä ja minä omenaa (keksit on syöty!) ja sitten pääsin Sakran kainaloon sohvalle, kun hän katsoi golfia ja minä Poliisiopistoa.
Lähes oikeaa siis. Vain kosketus puuttuu, mutta en voisi olla henkisesti läheisempi mitenkään.
Aihe: Uncategorized
Äiti kävi eilen kylässä eikä tuonut tapansa mukaan suurta kassillista herkkuja mukanaan, vaan halusi käydä uudessa lähikaupassamme ostamassa meille ruokaa. Ensin en meinannut mennä mukaan, mutta ajattelin, että pääsen sitten hieman vaikuttamaan siihen, ettei sieltä kanneta pelkkää pullaa ja karkkia. Joten sain kerättyä koriini pizzatarvikkeet (terveelliset ja vähärasvaiset) ja kanaa, mutta silti jossakin välissä äiti sujautteli sinne keksipaketteja, karkkeja, juustopatonkia ja pikkujugurtteja. Löytyihän sitten äidin tuliaispusseista toki kolme pussillista karkkia, juustotikkuja ja lisää pikkujugurtteja… Ei sillä, ettei ne herkut hyviä ole, mutta kun yritän pitää meillä olevan suppean ruokavalikoiman terveellisenä, ja jos ostetaankin herkkuja, niin ostetaan niitä yksi kerrallaan eikä koko vuoden herkkuja samalla kertaa. Jostain lapsuudesta on kuitenkin jäänyt päälle se, että jos yrittää herkkujaan säästellä, niin pikkuveli tulee ja syö ne, joten arvaahan sen, mihin tämä viikonloppu meni: Minä ja Neiti Etsivä olemme vetäneet juustotikut, melkein kaikki pikkujugurtit (enkä edes pidä niistä), kaksi pussillista karkkia, paketillisen keksejä– Maha ja olo tuntuu niin raskaalle ja niin oksettavalle, ettei mitään jakoa! Ei mulla mitään morkkiksia ole, söin mitä söin, mutta huomaa kyllä, ettei se ole oikeaa ruokaa. Maha on ihan pingottuneen täynnä, mutta silti vielä tuntuu, että jotain puuttuu. Huh!
Äidillekin kävisi ihan hyvin jokin ruokaremontti. Pitää ilmoittaa se johonkin sellaiseen ohjelmaan.
Aihe: Uncategorized
Minun Facebookissani ei ole vanhoja hoitoja. Tarjolle on kyllä ollut, mutta ajattelin, etten ota “kaverikseni” ketään sellaista, kenen listoilla oloa olisi vaikea selitellä missään vaiheessa yhtään kellekään. Siellä on muutama sellainen poika, hieman kuin ressukkapoika, jotka ovat jo ikäisiäni, muttei ole oikein tyttöä löytynyt. Yritystä on välillä ollut, muttei mitään vakavampaa tai pysyvämpää. Mutta sitten kuitenkin, kun poika päivittää statuksekseen vaikka tyyliin: “Poika istuu sohvalla” niin siellä on aina se sama tyttö (jota en kyllä tunne), joka kommentoi heti, että vautsivau, onpa mahtavaa, istut sohvalla, yksinkö istuskelet. Ja sitten apajille lossahtaa toinen typy kommentoimaan. Aina sama kuvio. Aina samat tytöt. En toki tiedä, mitkä ovat kyseisten neitokaisten aikomukset tuntemani pojan suhteen, mutta jos kommentit ovat aina hyvin kiinnostuneen oloisia ja että on ehdottoman tärkeää päästä kommentoimaan statusta, oli se sitten miten turha vain, niin pitääkö se nyt rautalangasta vääntää. Eikö se ole aika selvä kuvio? Ja sitten siellä on just se melko suora kysymys, että “joko on sydän varattu” tai jotain muuta yhtä lähelle epätoivoista. Voihan olla, että olen ihan harhapoluilla. Mutta näin naisena ajattelin.
Mietin kyllä sitten, että jos itse alkaisi kommentoimaan samalla tyylillä saman ressukkapojan statuspäivityksiä, niin tokihan siellä olisi sitten typyt varpaisillaan, että ohhoh, nyt tossa pyörii tollanen uhkaavan upean näköinen blondiini, joka vie kohta meiltä miehen– Näin naisena ajattelin. Kun kerran voin. Pelinä se olisi hauska, mutta ressukkapoika taas voisi saada vääriä käsityksiä. Ehkä ressukkapoika pitäisi vain poistaa.
Hih. On mulla elämä. Osa siitä on vain sähköistä. Sounot.
Aihe: Työ
Pää kipeä. Purkautuu kai se, että opetin eilen 8 oppituntia pakkoruotsia (niin kuin oppilaani kommentoi Facebookin statuspäivityksessään, onneksi hän ei nähnyt, mitä minä kommentoin siitä rupeamasta) ja en osaa sitä itse niin hyvin kuin englantia etten pelkäisi koko aikaan, että joku kyykyttää minut kysymällä jotakin, mitä en tiedä. Joten hirveä skarppaus, pinnistys ja jännitys 8 tunnin ajan ja sitten olin ihan puhki.
Sakra soitti viime yönä neljän aikaan ja kysyi, olinko soittanut, hän oli ollut puhelimessa ja joku blocked oli soittanut samaan aikaan. En se minä ollut. Sanoin eilen, että ehkä teen lyhyen visiitin pääsiäisenä. Eli matkustan 8000 kilometriä ja koputan ovelle ja kerron, että tulin piipahtamaan kun satuin pyörii näillä huudseilla. Maailma on minun kaupunkini. Tällä hetkellä lennot Sinne ovat vielä kalliita, mutta edellisellä viikolla saattaa jo saada halvemmalla. Tähtään siihen 400 euroon ja palkkapäivään.
Herätys oli soimassa kuudelta, jotta Naomi kävisi pissalla ja jatkaisi uniaan ja jotta minä vien hänet tänään verikokeisiin 12 tunnin syömättömyyden jälkeen ja 4 tunnin pissaamattomuuden jälkeen. Ja Naomi pissaa mun kädelle kun ei osaa itse pitää purkkia. Tutkitaan, onko sokeritauti. Toivottavasti ei. Sitten menisi taas koko elämän järjestelyt uusiksi. Meidän elämämme perustuu säännöttömyydelle ja epäsäännöllisyydelle.
Pitäisi siivota, koska äiti tunkee tänään tänne. Hyvästi rento vapaapäivä.
Päätin tänään , että inhoan lyhytjalkaisia ja taitelijoita, jotka tekevät numeroa taiteestaan. Pidän enemmän pitkistä jaloista niin kuin omani, joille mikä tahansa hame on lyhyt, ja pidän taiteilijoista, joillla on varaa olla hiljaa ja olla myymättä yhtään taideteostaan.
